En tiedä mistä herään. Koira kävelee ympyrää kynnet lattiaa rapisten. Täytyy nousta ylös, puen housut ja kävelen alakertaan. Koira tulee perässä.
Keittiön pöydän ääressä istuu mies keltainen lippalakki päässä. Lippalakissa lukee talotaikurit. Sanon huomenet, ja menen ovesta ulos koira mukanani.
Pihalla on isännän oma koira kiinni juoksunarussa. Urosterrieri on hulluna minun narttukoiraan.
Istun pihakeinuun odottamaan, että koira saa tarpeensa hoidettua.
Sydämeni alkaa tykyttämään kovaan tahtiin. Epäilen pulssini olevan reilusti yli sata. Tätäkö se juominen teettää saatana, mietin. Päähän sattuu. En ole puoleen vuoteen kokenut dagen efteriä.
Vituttaa.
Lähdin eilen uuden ihmisen matkaan. Olen jossain keskellä ei mitään. Taas uus ihminen elämässäni. Taas uusi ihminen tahtomassa minusta jotain.
Miehen ystävä piti minulle palopuheen siitä mitä minä haluan ja ajattelen.
Kerron rehellisesti. Ei minulla ole mitään salattavaa. Puheen jälkeen mies tulee lähelle. Liian lähelle. Älä nyt perkele sinäkin aloita. Antakaa minun olla. Miksi te minuun ihastutte. En halua teistä mitään.
Ei helvetti. Muistan yhtäkkiä puhuneeni viime yönä "kihon" kanssa puhelimessa. Tai itkin. Ei perkele taasko itkin. Tyhmä. Ja ennen kaikkea heikko. En muista mitä sanoin, mutta epäilen, että olen sanonut liikaa. Paljastanut liikaa. Nyt ryhdistäydyt.
Tänään täytyisi päättää menenkö takaisin kotiin. En tiedä mitä haluan.
Tai tiedän. Tahdon unohtaa. Ja tahdon elää. Mutta elämisellä on näköjään sivuvaikutuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti