Tänään juttelin Samin kanssa hetken, kerroin kuinka en malttanut nukkumaan mennä ennenkuin hän on julkaissut uusimman novellinsa. Keskustelu kääntyi katsojalukuihin ja minun blogiini. Hämmästelin kuinka minulle tapahtuu kaikki tämä juuri nyt.
"Nautitko siitä?" Oli Samin kysymys. "Mä en oikein ole varma" Vastasin samantien, koska en ole tottunut tälläiseen rytmiin ja menoon. Ennen päiväni kuluivat sohvaani kuluttaen ja koiralle tiuskien että mitäpä vittua sinäkin olet taas vailla ?!
Elämääni (ja siitä nauttimista) selvästikin rajoitti se tietty ajattelutapa;
MITÄ JOS.
Useasti olen miettinyt miten vihaan tiettyjä ajattelutapojani, ja juuri tuota niistä kaikista eniten, mutta en ole niitä vain saanut muutettua.
"Pystytkö ajattelemaan sitä niin, että elät todennäköisesti elämäsi parasta aikaa. Sun toilailujasi lukee tuhannet ihmiset viikossa. Saat villinä ja vapaana tehdä just niin kuin huvittaa. Just nämä on niitä, mitä me aikanaan kiikkustuolissa naureskellen muistellaan."
Aika helvetin hyvin sanottu. Ja juuri oikeaan aikaan, jotta ne pystyy vaikuttamaan minuun juuri oikealla tavalla, eikä minun välttämättä tarvitse tuntea syyllisyyttä typeristä ja mitättömistä asioista, vaan osaan päinvastoin jopa ehkä nauraa niille.
Tänään ymmärsin, että minun "mitä jos"- asenne on todellakin kyllä muuttunut "miksi ei ?" - asenteeksi. Ja että minä todellakin nautin siitä tunteesta ja niistä asioista sekä kokemuksista mihin se kaikki johtaa. Olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana hirveästi itsevarmuutta. En häpeä itseäni enää. Uskallan ottaa riskejä. Koska mitään ei tule ikinä saamaan jos niitä riskejä ei ota. Epäonnistumisesta tulisi oppia lisää, se saattaa kasvattaa sinua ihmisenä, ja seuraavalla kerralla olet viisaampi. Ehkä. Jos omaat oikean ajattelutavan.
Niinhän se Albert Einsteinkin on sanonut, että "Kukaan, joka ei ole koskaan tehnyt virhettä, ei ole yrittänyt mitään uutta." Ja se on helvetin hyvin sanottu sekin lause. Yritän itse muistaa tuon mahdollisimman usein, ja hyödyntää sitä elämässäni. Virheiden tekeminen on sallittua, (
"Miksi ei ?"- kysymys on kääntänyt tylsät vapaaviikonloppuni (ja ne ei vapaatkin) täysin päälaelleen. Ei enää samaa kuviota - Aloittelua - Baariin - Pöydässä nököttämistä naama norsun vitulla - Pilkun jälkeen taksijonossa tappelua siitä kun aina joku vatipää yrittää itsekkäästi ohittaa.
Mieleeni tuli ruotsinristeily työporukan nuorimpien kanssa. (mitään erikoisen hienoa ei ollut itse risteilyssä jossa oma humala kestää satamasta satamaan ja kaksi päivää sen yli, seuraat vierestä varattujen työkavereiden sekoilua. Kuvottavaa. Jos olet suhteessa, olet suhteessa. Se että jalkasi eivät koske samaa mannerta, mitä kumppanisi, ei oikeuta sinua käyttäytymään kuin 15- vuotias joka tahtoo äkkiä päästä neitsyydestään. Laivalla kyllä ihastuin mm. homomieheen. Sekä työkaverini (naispuolinen, kihloissa ja vauvaikäinen lapsi) tahtoi minua kovasti suudella ja tulla viereeni nukkumaan.
Laivalta paluun jälkeen vaihdoin työkaverit siviilikavereihini ja erinäiset asiat johtivat siihen, että muiden mennessä baariin johon yksi ystävämme ei päässyt, en minäkään mennyt sisään, koska periaatteeni sanoi niin. Ja niin täytyisi sanoa mielestäni muidenkin. Perkele ketään ei jätetä. Mutta tästä tapahtumasta 15 minuuttia eteenpäin, tanssin yksin elielinaukiolla musiikit korvilla, hymy huulilla ja takki auki. Mietin millä kulkuvälineellä lähden kotiin.
En ikinä päässyt kotiin sinä yönä. Törmäsin nuoreen mieheen taksijonon edessä, joka oli laivalla ollut välillä seurassamme. Miettimättä hyppäsin heidän taksiin joka lähti kohti leppävaaraa, ja siellä olevaa baaria.
Oloni oli niin mahtava, että se oli pakko näyttää kaikille. Tanssin koko illan, tanssitin muita, koskin tuntemattomia ihmisiä, rohkaisin seinäruusuja mukaan. Olin hiestä märkänä ja jalkojani särki julmetusti mutta mahtavinta oli se, että ne ihmiset innostui siitä. Ne hymyili ja nauroi. Ne tanssi mun kanssa. Sain osaa rohkaistua tanssimaan kovemmin. Ja mulla oli mahtavin ilta ikinä. _IKINÄ_
Vaikka tanssini oli lähinnä tämäntapaista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti