Ensimmäinen pysähdys

Tuijotan vaatekaappini ovea, johon heijastuu punaisen oranssi valo sälekaihtimien välistä. Miksi se valo on tuon värinen kun aurinkokin on jo laskenut aikaa sitten, ihmettelen. Joudun nousemaan sängystä viileään huoneilmaan ottamaan asiasta selvää. Katuvalo. Miksi en heti tajunnut. Laitan ikkunan samalla kiinni, en halua taas kipeää kurkkua koska tapanani on nukkua ilman minkäänlaista vaatetta ja olen siirtynyt jo pelkkään lakanalla nukkumiseen lämpimien kesäöiden vuoksi. Koira nostaa päätään kävellessäni ohi, päästää kurkustaan äänen joka saa aina minut vähintään hymyilemään. Rapsutan koiraa kerran korvan takaa ja sujahdan takaisin tyhjään sänkyyn. Tuijotan vieläkin heijastusta ja mietin miksi se saa minut siihen tiettyyn mielentilaan.

Säikähdän kun yhtäkkiä tunnen kädessäni kosketuksen. Koira haluaa sänkyyn. Annan luvan, vaikka tiedän sen kohta jo hyppäävän takaisin viileälle lattialle ja minua aina harmittaa ajatus siitä ettei koirani nuku vieressäni koko yötä.

Minun täytyisi olla jo unessa. Alle 6 tuntia siihen kun työt alkaa. Minulle, jolle uni ei ole ikinä ollut ongelma, on määrätty lääkkeitä unta auttamaan. Olen hakenut lääkkeen apteekista, mutta paketti on pysynyt avaamattomana vaikka eräänäkin viikonloppuna valvoin lähes 40 tuntia. Vain koska en saanut unta.

Laitan kännykästä musiikkia soimaan taustalle. Musiikki on aina auttanut purkamaan tunnetiloja sisällä. Nyt se ei tunnu auttavan. Sisälläni tuntuu tyhjältä.

Käännän kylkeä, siirryn toiselle puolelle sänkyä. Sänky tuntuu viileältä. Tämä ei ole minun puoli nukkua. Tässä nukkuu aina joku toinen. Se toinen jolle annan itseni kokonaan. Se toinen jonka ympärille haluan laittaa käteni, nostaa jalkani niin että tunnen kriittiset paikat. Suudella olkapäätä, liikuttaa sormiani ympäri vartaloa niin hellästi etten aina edes ole varma kosketanko toisen ihoa. Tiedän olevani siinä hyvä, ja tiedän sen myös tuntuvan hyvältä. Tahdon saada kosketuksellani kylmät väreet aikaan. Tahdon tuntea ihon menevän kananlihalle. Tahdon nähdä toisen värisevän vain pienen pienestä kosketuksesta.

En ymmärrä miksi hypin ihmisestä toiseen vailla määränpäätä. Olen niin vailla kotia. Paikkaa jossa rauhotun. En kykene antamaan itsestäni mitään toiselle. En kykene luottamaan. En kykene lopettamaan ajattelua siitä miten tulen taas pettymään. En kykene lopettamaan pelkäämistä.

Blogin tarkoitus on saada ajatuksiani selvemmiksi tästä ajanjaksosta mikä minulla on meneillään. Tässä oli ensimmäinen pysähdys. Tunnen oloni todella yksinäiseksi näissä hetkissä. Tiedän tarkalleen kuinka paljon minulla olisi annettavaa, annan itseni kosketuksen kautta, tähän asti elänneenä eivät sanani ole ikinä riittäneet.  Mutta en ole vielä löytänyt häntä kenelle sen kaiken voisi antaa pelkäämättä.

Otan viereltäni tyynyn ja suljen sen kovaan puristukseen käsivarteni alle. Laitan silmäni kiinni ja toivon yön olevan nopeasti ohi.