Lähdin ilman, että sanoin mitään. Lähdin ilman halausta. Oli pakko vain lähteä. Olin niin onnellinen, ja sillä hetkellä myös luultavasti erittäin haavoittuvainen. Olin nähnyt edellisenä yönä unta, jossa ammuin itseäni oikeaan jalkaan, ulkoreiden kohdalle. Luoti oli näkyvissä, mutta annoin sen silti olla paikallaan. Miksi olin ampunut itseäni jalkaan ? En tiedä enkä muista. Mutta uni sai minut mietteliääksi.
"Sun hengitys haisee vanhalle viinalle" Minulle sanotaan aamulla.
Onpa ainakin syy pysytellä hieman kauempana, vaikka aina jos jonkun vieressä makoilee on mukavaa saada, tai antaa läheisyyttä. Tuijotan eteenpäin ja yritän tyhjentää mieleni. Kosketus hämmästyttää, mutta en mieti sitä sen enempää.
Tänään olin oikeasti niin onnellinen, että se sai minut itkemään tulikuumia kyyneliä suu hymyssä. Tunsin eläväni täysillä.
"Mä veikkaan, että sulla on sen reissun jälkeen kirjoitettavaa moneksi päiväksi."
Luulin, että jos haluaa saada moneksi päiväksi kirjoitettavaa, tarvitsee olla vähintään erittäin humalassa täydessä baarissa, helvetin kiimainen ja myöskin tyhmä. Ja rohkea. Tai vain tyhmä.
Huomasin olevani todella väärässä. Olen saanut monta kirjoittamisen aihetta vain keskustelemalla ihmisten kanssa. Mutta keskustelun täytyy myös olla avointa sekä rohkeaa. Aiheita tulee vain katsomalla toisen ihmisen käyttäytymistä. Olen onnistunut imemään kaiken irti esimerkiksi vain istumalla yksin veden äärellä minulle tuntemattomassa kaupungissa. Tai hakemassa pizzaa vesisateessa minulle sekä kahdelle muulle ihmiselle. En voi olla hokematta sitä, miten hyvältä minusta tuntuu.
Esimerkkinä voin antaa äskeisen tapahtuman; Tulin mato-ongelta, kävelin pimeää hiekkatietä pitkin tätä kirjoittaen, kun minua käsketään katsomaan tien viereiseen ryteikköön. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni kiiltomadon. Ja siitäkös ne tunteet ryöppysi taas onnenkyyneliksi silmilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti