Hip vitun hurraa.
Syksy tekee kovaa vauhtia tuloaan. Ihmiset kaivautuvat vilttien alle kuumat juotavat käsissään, löysyttävät poskilihaksiaan niin ettei hymynkarettakaan näy, sekä kaivavat masennuslääkkeensä sun muut ihme vitamiinit mitkä ovat viskanneet laatikon pohjalle ensihelteiden saapuessa.
En keksi mitään muuta positiivista tähän tilanteeseen kuin että ilmat ovat viimein niin viileät, ettei tarvitse kulkea puolialasti kaupungilla. En henkilökohtaisesti nauti tipanvertaa siitä että kun kesäiltoina kulkee keskustassa niin päät kääntyvät seuraamaan askeleiden tahtiin hyllyvää ahteria ja pahimmassa tapauksessa joku erehtyy viheltämään.
Kun viimeyönä klo 0.06 puhelin rupesi huutamaan samsungin oletussoittoääntä ja näyttö kertoi soittajan olevan Kiho, arvata saattaa onko kyseessä kenties kännipuhelu.
Kiho pyyteli anteeksi humalatilaansa ja sitä että hän sanoisi taas jotakin typerää. Lähes samaan hengenvetoon hän kertoi taas tunteistaan minua kohtaan, ikävävästä, kuinka tärkeä olen ja että hän on minusta huolissaan. Ajatuksen voimalla yritin hirttää häntä puhelinlankoihin mutta kun kuolonkorinaa ei alkanut kuulua vielä viidenkään minuutin kuluttua, luovutin.
Jostain syystä viimeaikoina Söpöliinin miettiminen on saanut minut surulliseksi. Ja miksi se hymy on jatkuvasti verkkokalvoillani.
Niin raivostuttavaa olla nainen ! Olen jo luovuttanut itseni suhteen, ja sen että ottaisin asiat rauhassa antaisin mennä omalla painollaan. Mutta arvaan jo että niinhän siinä käy kun ottaa rauhassa eikä paljasta samantien kaikkea, joku tulee ja ottaa paikkasi.
Missähän ne minun ilopillerini ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti